Tunteiden sekamelskaa - Valmistautumista muuttoon

Nyt kun päätös muutosta oli tehty, täytyi enää vain päättää jokin tietty päivämäärä. Työn ja asunnon kannalta oli järkevintä muuttaa ennen vuoden vaihdetta, joten päiväksi valikoitui 29.12.2014. Sitten aloin järjestellä asioitani: Irtisanouduin töistä, tai itse asiassa otin virkavapaata, jonka saa irtisanoa lopullisesti missä vaiheessa tahansa, sillä halusin pitää "plan B:n" kaiken varalta. Pidin työpaikastani hyvin paljon ja se oli ihan ensimmäinen virallinen työpaikkani valmistumisen jälkeen. Tuntui haikealta lopettaa siellä ja jättää mukavat työkaverit ja asiakkaat. Ajattelin kuitenkin, että joskus elämässä on otettava riskejä ja käännettävä uusi sivu, minulla todella alkaisi niin sanotusti uusi elämä. Toisaalta se tuntui myös hienolta ja kiinnostavalta, en tiedä yhtään, mitä se tuo tullessaan. Välillä pitää luopua jostakin, että voi saada jotakin tilalle, niin se kai menee. Muistelen yhä edelleen haikein mielin työpaikkaani ja työkavereitani. No eipä siitä nyt vielä olekaan kuin noin puolitoista kuukautta kun lopetin. 

Toinen asia ennen muuttoa oli irtisanoa asuntoni. En ehtinyt asua siinä kovinkaan kauaa, mutta olin tehnyt siitä viihtyisän ja itseni näköisen. Voiko asuntoa jäädä kaipaamaan? Tuntuu jotenkin tyhmältä, mutta minä kaipaan kyllä. Asunnon irtisanominen oli helppoa ja nopeaa. Mutta myöskin pelottavaa. Paperin toimitettuani fiilikseni olivat aika sekalaiset. Olin iloinen, että nyt se on tehty, mutta minua pelotti. Nyt se todella oli totisinta totta, enkä voinut enää perua. Olin ajatellut tämän kaiken tuntuvan paljon positiivisemmalta ja helpommalta. Että olisin ollut paljon iloisempi ja innostuneempi. Nyt alkoi pelottaa myös se, miksi en ollutkaan niin iloinen kuin olin etukäteen ajatellut. Ei tämän pitäisi tuntua tältä, vai onko se ihan normaalia? Olin huolissani ja ajatukset pyörivät vain kehää. 

Ei ollut hyvä asia jäädä miettimään kaikkea itsekseen, sillä päähäni alkoi hiipiä ajatuksia, etten pystykään tähän. Ehken enää edes halua muuttaa. Olenko tästä aivan varma? Sitä poikaystävänikin kysyi monesti, ja aina vastasin että tietysti olen varma, koska en mitään muuta halua niin paljon kuin olla hänen kanssaan. Mutta nyt tämä alkoi käydä todeksi, eikä paluuta ole. Poikaystävänikin huomasi epäröintini ja avauduin tuntemuksistani. Hän vakuutteli sen olevan ihan normaalia, mutta ei halua minun tekevän tätä, ellen ole täysin varma. Kai minä olin. Olin ainakin ollut ennen typeriä sotkuisen ahdistavia ajatuksiani. Annoin niiden jäädä taka-alalle ja aloin miettiä muita käytännön järjestelyitä, kuten tavaroiden myymistä ja mitä aion ottaa mukaani. Ajatusten suuntaaminen johonkin hyödyllisempään oli hyväksi, sillä muuten olisi ihan liikaa aikaa ajatella, jolloin kaikki muuttuu vain vaikeaksi. Eikä tämän pitänyt olla vaikeaa.

Myin huonekaluja ja tavaroita netissä, joita en ota mukaan, sekä tuttavilleni. Pääsin eroon kaikista isoimmista huonekaluista, kuten sängystä ja sohvasta. Hyvä asia oli, että ne olivat menossa sukulaisille, joten sain pitää sänkyni ja sohvani (tärkeimmät!) toiseksi viimeiseen päivään asti ennen muuttoa. Viimeinen yö täytyi nukkua vanhempieni luona, koska sänkyä ei enää ollut. 

Noin pari viikkoa ennen muuttopäivää poikaystäväni lensi Suomeen auttamaan minua pakkaamisessa ja siivoamisessa. Tapaan jättää asioita melko viime tippaan, joten olin ottanut pakkaamisen melko rennosti. Havahduin kuitenkin, että en ollutkaan saanut kovin paljoa aikaiseksi. Ja joulukin oli tulossa... Kaiken pakkaaminen hyvin ja hellävaraisesti, ettei mikään rikkoudu, oli melkoisen aikaavievää. Mutta kun tehotiimi pääsi vauhtiin, tuloksia alkoi syntyä, ja pikku hiljaa suurin osa tavaroista oli pakattuna. Kaikki pakatut tavarat tosin piti kuljettaa vanhemmilleni autolla, sillä muutto tosiaan olisi 29.12, jolloin lennämme Ruotsiin, ja isäni ja veljeni oli tarkoitus tuoda tavarani muutama päivä sen jälkeen autolla. Tavarat autoon ja autolla laivaan. Olin aivan varma, ettei kaikki mahdu autoon, mutta yllätyksekseni jokaikinen tavara saapui paikanpäälle Ruotsiin. 

Kun tavaroista oli päästy eroon, alkoi "mukava" osuus eli asunnon loppusiivous. Ennen kuin edes aloitin, tuntui urakka loputtomalta, kun edes ajattelin, mitä kaikkea täytyisi siivota. Kirjaimellisesti jokainen paikka. Tulipa siivottua sellaisiakin paikkoja, joita ei pahemmin ollut asumiseni aikana siivottu. :D Oli se aikamoinen urakka, mutta onneksi myös vanhempani tulivat hieman auttamaan loppumetreillä. Eipä tehnyt hetkeen mieli siivota sen jälkeen. Vaikkakin siitä ihan tykkään. 

Stressaava. Ahdistava. Pelottava. Haikea. Innostunut. Iloinen. Surullinen. Ylä- ja alamäkiä. Näillä sanoilla voisi kuvailla koko tätä muuttoprosessia. Ei ole helppoa, kun ajatukset ja tunteet hyppii vuoristorataa ja samaan aikaan muuttopäivä sen kuin painaa päälle. Tuli kyllä riideltyä, huudettua, itkettyä ja naurettua. Välillä vajosin epätoivoon ja olin lyömässä hanskat tiskiin. Mutta en ollut mikään luovuttaja. Lohduttauduin, että nyt vain on vaikeaa ja tämä menee kyllä ohi, kun on saatu asiat hoidettua ja oikeasti muutettua. Olin lopenuupunut kaikkien näiden tunnemyrskyjen keskellä. Onneksi ihana poikaystävä jaksoi tukea vierellä kaikista kiukutteluista huolimatta. Hän ymmärsi kyllä. Pikku hiljaa sitä uskalsi jo huokaista syvään ja hymyillä, kun muuttopäivä oli käsillä. Vihdoinkin.